lauantai 1. syyskuuta 2018

Solmuja, suunnattomuutta

Elämässäni on paljon muutakin vaikeaa, kuin äidin sairauden paheneminen.

On ylipäätään olo, että oma elämä on jotenkin solmussa.

Teen lievästi itsetuhoisia valintoja; kerta toisensa jälkeen jätän valitsematta asioita, jotka auttaisivat voimaan paremmin; en ajattele terveysriskejä tai jos ajattelenkin, en silti onnistu syömään hyvin ja liikkumaan sopivasti.
Loman päättymisen jälkeen en ole onnistunut pitämään yhtään viikonloppua vapaana työstä. Osin siksi, että töissä on kaikkea ja ennakointi auttaa; osin oman sisäisen levottomuuden ja irrotautumiskyvyttömyyden vuoksi.
Vaikka työ on hyvää, olen kroonisesti tyytymätön ja se purkautuu korkeina kierroslukuina suhteessa asioihin, jotka ovat niin pieniä, että ne voisi oikeasti vain sivuuttaa tai hoitaa lempeästi olkaa kohauttaen eteenpäin.
En oikein tiedä, mihin olen nyt menossa tai mihin yritän elämässäni panostaa. On suunnaton ja jotenkin tyytymätön, rauhaton olo.
Välillä minusta tuntuu, että olen alkanut elää äitini elämään kuuluvia tunteita;  tuijotan eteeni samalla tavalla aikomatta mitään; olen samalla tavalla pitkittyneen ja epämääräisen siirtymän vaiheessa; en tee aktiivisesti elettäkään suuntiin, jotka ovat pohjimmiltaan minulle tärkeitä. Joudun muistuttamaan itselleni, että minä en ole sairas, eikä minun tarvitse elää niin.

Pelkään sitä, miten epätasapainoiselta välillä tuntuu.
Entä, jos olen matkalla johonkin kamalampaan; masennukseen, uupumiseen, romahtamiseen?
Kuinka paljon johtuu huolesta, torjutusta surusta, äidin tunteiden kantamisesta?
Vanhenen ja pelkään vanhuutta, sairauksia, kärsimystä, luopumista ja sitä, että kaikki osoittautuu lopulta tyhjäksi ja turhaksi. Lopussa paljastuu, että olen elänyt koko ajan väärin. 


***
Elääkseni hyvin, minun pitäisi olla joku toinen. 
Onko se niin?
Niinkö minä ajattelen?

Haluan pitää itsestäni huolta, mutta en pidä.
En tee ihania ja virkistäviä asioita, vaan töitä.
Jään sokerikoukkuun ja unohdan, että piti liikkua päivittäin.
Olen jääräpäisesti tekemättä luovaa projektia, jonka haluaisin tehdä, mutta joka tuntuu isolta ja pelottavalta. En tee sitä maltillisesti ja askel kerrallaan, vaikka ymmärrän, että niinhän sitä kannattaisi edistää, pikkuhiljaa ja rauhallisesti. Toimin näin, vaikka tajuan, että osa epätasapainoisuudesta nousee tämän asian sivuuttamisesta.
Tämäkin on sävyltään itsetuhoista, omien mahdollisuuksien torpedointia.
Toisaalta, sillä ihmisellä, joka minun pitäisi olla, ei ehkä olisi tällaisia pyrkimyksiä lainkaan.

Elääkseni hyvin, ei riitä, että olisin joku toinen. Minun pitäisi olla useita toisia. 
Yksi luova ja intohimoinen, rohkea toteuttaja, aikaansaaja, itsekäs keskittyjä, epäitsekäs merkitysten tuottaja.
Toinen rauhallinen, tasapainoinen, kiitollinen ja vakaa; sellainen, jolla on ruuan kanssa aina salaattia, säännöllisiä liikuntaharrastuksia, vapaat viikonloput perheen ja mukavien harrastusten parissa.
Kolmas…

Kuinka monta elämää minun pitäisi osata elää? 

***
Yritänkö pettää itseäni sanomalla, että tarvitsen monta elämää, ikään kuin  hyvä elämä muka olisi kohtuuton vaatimus? Eikö jokaisessa elämässä ole hyväksi elää paremmin, kuin mihin minä pystyn nyt? Eivätkö epäkohdat sentään ole sen verran ilmeisiä?

Se on kuitenkin totta, että elän ikään kuin elämänvaihtoehtojen rajalla.
Minäkin vanhenen. Miten käytän jäljellä olevan ajan?
Kuinka paljon voin valita?
Onko jotakin, mitä minun on tarkoitus olla? Jotakin, mitä en voi muuttaa  --- vain suostua itseeni tai vastustaa sitä?

***
Voisin kai joka tapauksessa alkaa syödä terveellisesti. Mistään näkökulmasta sen ei pitäisi olla ongelmallista.
Ja silti sekin on.

Voisin kirjoittaa enemmän.
Voisin kuunnella enemmän omia ajatuksiani.
Voisin kävellä useammin metsässä tai ylipäätään.
Voisin laittaa puutarhan kuntoon ja virittää salaatit ikkunalle kasvamaan.
Voisin varata viikkoon hetken sitä suurta ja vaikeaa varten.
Voisin lukea, ja luenkin.

Voisin,  mutta en välttämättä tee.
Mihin minun elämäni sitten kuluu?

Ajattelen asioita helposti selviämisenä; kun selviän tästä työpäivästä, kun saan ruuan ajoissa lapsille, kun arki ei ihan romahda... En irrottaudu työstä viikonloppuna, koska selviän sitten viikosta paremmin, kun teen tämän ja tämän nyt. Sille ja tälle viikolle on sitä ja tätä ylimääräistä selvittävää. Paras ennakoida sitä nyt.

Ei sen selviämisen pitäisi ihan näin kortilla olla.
Miksi menen töihin "selviämään päivästä" sen sijaan, että menisin pitämään päivän oppitunnit?
Mikä on hyökkäämässä minua vastaan? Miksi kysymys selviämisestä ylipäätään nostaa päätään? Miksi kuulostaa siltä, kuin olisin kuohuavan meren armoilla ja onnistuisin vain niupin naupin pelastautumaan? Onko selviytymispuhe väsyneen ja vähän jopa uhriutuvan ihmisen puhetta?

Miksi en ole se toinen, joka on toteuttaa aktiivisesti ja valoisasti asioita, tarttuu mahdollisuuksiin, luottaa kykyihinsä, rakentaa tästä viikosta hyvän viikon?

Voisinko olla sellainen?
Voisinko vain valita olla sellainen?
Onko tämä näkökulmakysymys?








1 kommentti:

Merja Auer kirjoitti...

Voisitko kertoa itsellesi myötätuntoisen lapsuuden? Voisitko poimia sieltä hyvät muistot ja nähdä niissä elämäsi mielekkyyden?