lauantai 30. tammikuuta 2010

Kummia hätiä - vähän niinkuin kriisissä

Vähän synkkiä olen joutunut miettimään,
nukkunut huonosti,
ollut huolestunut,
lukenut, lukenut ja lukenut,
ratkaisun toivossa ja vähän pelossakin.
Olen miettinyt muutosta
ja muutoksen hintaa.
Olen surrut perhettäni, sitä ensimmäistä, josta tulin,
ja sitä kuinka erillisiä olemme,
kuinka se ydin, kokoon vetävä katosi niin traagisesti
ja kuinka nyt en oikein koskaan tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Suruja ja pelkoja.
Itseluottamuksen puutetta: pystyisikö oikeasti sellaiseen muutokseen, jolla olisi merkitystä minun elämässäni, lasteni elämässä?
Pitäisi kai tilata aika lääkäriinkin.
Siitä on jo etukäteen pettynyt olo.
Äidin tietä seurattuani tiedän, mitä kohtuullisuus ja lääketiede tässä voivat:
eivät kummoisia.
Päällisin puolin kaikki on ihan ennallaan. Ei mitään erityistä.
Mutta sisäisin silmin, kun tapahtumat toistuvat tarpeeksi monta kertaa,
kun ymmärtää katsoa ja kysyä, alan nähdä niin selvästi, etten saakaan enää silmiä suljetuksi ja katsetta siirretyksi toisaalle. On ihan pakko jo tajuta ja pysähtyä ja ottaa vakavasti.
Siis otan. Yöunet siinä menevät.
Olo on epätodellinen, jäsentymätön. Ei se oikein tavoitu sanoiksikaan.

2 kommenttia:

Merja Auer kirjoitti...

Hmm, voisikohan tuossa tilanteessa soveltaa ohjetta puhua siitä mistä ei voi vaieta ja vaieta siitä mistä ei voi puhua...

Marikki kirjoitti...

Jotain sen tapaista tässä on. Paljon vaiettuja ja aivan hahmotta jäävää, mutta ei tämä nyt ihan kokonaan pään sisälläkään osa pysyä. Halkee muuteen pikku pää :-).