torstai 14. elokuuta 2014

Olen palannut...

Olen palannut Suomeen ja pikku hiljaa palannut arkeen, siihen tavalliseen omaan elämään.

Haluan taas myös kirjoittaa tänne, vaikka on aika sanaton olo.

Aika Saksassa lipuu päivä päivältä kauemmaksi meistä, vaikka matkan vaikutukset varmasti elävät meissä vielä pitkään. En tiedä, mikä oli vaikuttavampaa: avautuminen, avartuminen, maailman näkeminen vai samaan aikaan kuuluva yksinkertaistuminen, rajautuminen ja asettuminen.

Voiko neljässä kuukaudessa jotenkin muuttua tai niksahtaa paikaltaan siten, ettei enää oikein mahdukaan omaan aikaisempaan koloonsa? 

Töissä minusta tuntuu tältä.
Että olen niksahtanut paikaltani,
en loksahda enää kohdalleen,
hierrän tai puristan,
lonksun tai häviän näkymättömiin.

Ulkoisesti kaikki on ihan kohtuullista. Kohtuulliset opetusmäärät, kivat työkaverit, hyvin johdettu organisaatio, tavalliset, mukavat opiskelijat.
Sisäisesti kaikki tai ainakin lähes kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. Asiat sujuvat, mutta tuntuu mahdottomalta. On hyvääkin ja silti tuntuu siltä, ettei loksahda ja siltä, että lähtisin mieluusti pakoon.

Pääsen onneksi välillä pakoon. Teen lyhennetyä työaikaa ja käyn välillä hakemassa nuorimmaiseni koulusta yhdeltä ja tulemme kotiin ja hän pelaa yläkerrassa itsekseen pehmopallolla maalivahtipeliä ja minulla on sellainen olo, että voisin olla tässä ja tätä ja olla olematta sitä kaikkea muuta.

Aamuisin luen lehdestä, että koulu on liitukaudella ja että kouluissa kärsitään syvemmän asiantuntemuksen puutteesta ja opettajilla ei ole tiedonkäsittelyvalmiuksia ja mitä vielä.
Onneksi esikoinen kertoo yläkoulustaan, että sillä ja sillä opettajalla oli "hyvä asenne" ja että jokin aine innostaa, kun opettaja puhuu näin ja näin...

Minä yritän joka päivä mennä töihin ja luoda tilaa ajattelulle,
yritän olla läsnä vuorovaikutuksessa, yritän olla läsnä niissä asioissa, joista puhun, yritän ajatella ääneen ja tehdä tilaa, avaraa, iloista, syvää ja arvioivaakin tilaa, jossa mieli voi kehittyä ja ajattelua voi harjoitella ja jossa monenlainen voi olla mukana ja säilyä omana itsenään.
Joskus, jos on lukenut liikaa uutisia ja nettikeskusteluja tai opiskelijat puhuvat keskenään, kun puhun tai kun heidän tarinansa ja katseensa liimautuvat minuun niin, etten enää tunne omaa ihoani, tuntuu mahdottomalta; tuntuu, että työssä on ehkä sittenkin kysymys jostakin muusta, jostakin sellaisesta, mitä en tunne omakseni, enkä halua olla tekemässä ja joka sotii minua vastaan.

Joskus ajattelen, että olen sen verran aikuinen jo,
että jos joskus aion tehdä asiat omalla tavallani,
se aika on parasta olla nyt.
Että etsin tavan opettaa juurevasti ja itselleni sopivalla tavalla
ja että sen on lopulta myös oltava tehokkain ja paras tapa,
koska toista kestävää tietä ei oikeastaan voi edes olla.

En halua olla se opettaja, joka vain yhtenä päivänä ei enää tulekaan töihin,
koska seinä nousi vastaan.

Työ on jollain tavalla aina yksinäistä.
Tukea ja reflektointitilaa saisi olla enemmän. Ja rohkaisevia uutisia,
olennaisen näkemistä.





2 kommenttia:

Hitunen kirjoitti...

Jotain tuttua on tekstissäsi - opettajan työssä on usein olo riittämätön (ja joskus haluaisin olla ihan jossain muualla!) ja toivon ainakin itse osaavani opettaa jokaista hänelle parhaiten sopivalla tavalla. Mahdoton tehtävä?Tsemppiä tähän lukuvuoteen sinulle!

Marikki kirjoitti...

Aika mahdoton tehtävä se on, ainakin näin aineenopettajana, joka opettaa useita vaihtuvia ryhmiä vuoden aikana. Enemmän olen miettinyt sitä, että opettaisin edes osalle hyvin tai siis parhaalla minulle mahdollisella tavalla olisin omalla paikallani. Jotenkin se raja on tullut vastaan, että en voi olla kaikkea kaikille, opiskelijoita on yksinkertaisesti liikaa. Luokanopettajana ajattelisin varmaan vähän toisin, kun siinä työssä ihmiset eivät vaihdu koko ajan. Minulla on uudet ryhmät joka 2 kk välein.