sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kevät ei jää

Toissapäivänä auto jäätyi melkein kiinni lätäkköön. 
Kaivoimme, lapioimme jäätä, kuulimme solinaa lumikinosten lomasta. 
Tänään mies teki puron. 
Lätäkkö on jo melkein tyhjä. 

Jää, jota voi murtaa, kuuluu kevääseen. 
Se on kylmää, mutta se haurastuu ja antaa periksi. 

Minulla on kimppu kauniita tulpaaneja. 
Parsat maistuivat hyviltä. 
Söin muutakin vihreää. 

Puhuin miehen kanssa koko päivän, 
punnittiin aikoja ja aikomuksia,
aikojen vaihtumisia.

Elämä ei ole koskaan samaa, yhden vaiheen jälkeen tulee toinen
ja jotenkin kuitenkin yllätyn siitä, luulen kaiken pysyvän samana, 
luulen itseni pysyvän samana, 
olen sopeutunut olevaan, mutta se onkin jo melkein ohi.

Teimme ajatuspolkuja sen varalle, mitä luulemme tulevaksi,
niissä vuodet kuulostavat loikilta ja ymmärrän, ettei ole tätä ikuisesti,
ei mitään ikuisesti,
vaan kaikki muuttuu. 

Kevät ei jää, 
en ollut ikuisesti opiskelija, 
loppujen lopuksi en ollut pitkään lapseton nuori ammattilainen (vaikka pitkältä se tuntui), 
en olekaan ikuisesti pienten lasten äiti (vaikka ehdin jo melkein kymmeneksi vuodeksi asettua), 
joskus tämäkin vaihe on takana ja näyttää jälkikäteen lyhyeltä ja ehkä jäsentymättömältä,
arjelta ja seikkailulta samassa paketissa.

Pelkosieluisena olen
huono haaveilemaan tulevasta ja hyvä tyytymään olevaan. 
Mutta lähitulevaisuutta yritän kyllä komentaa: kevään on tultava
ja kävelykengät saatava kopsumaan. 







2 kommenttia:

Ellinoora kirjoitti...

Aikojen taitekohdat ovat tärkeitä hetkiä. Hetkiä ne ovat, melkein välähdyksiä, kun tiedostaa: vaikka tässä pysähdyn, aika ei pysähdy.
Kävit tärkeää keskustelua.

Ja kevät on aina tulossa, jos niin ajattelee...

Marikki kirjoitti...

Niin... Kiitos sanoistasi.